Siitä tulee huhtikuussa nyt sitten kaikkiaan kolme vuotta kun rupesin tosissani painoa pudottamaan. Vasta viime syksynä pääsin alle 90 kilon. Tänä aikana on tuntunut monta kertaa siltä, että tulen aina olemaan lihava enkä tunne oloani yhtä arvokkaaksi kuin pitäisi tuntea. Viimeiset 10 kiloa tuntuvat nyt kuin unelta - onko ne ikinä mussa olleetkaan? Ehkä se on merkki siitä, että laihduttaminen ei tunnu enää laihduttamiselta, siitä on tullut tapa. Mä olen hyvä tavoissa - ne mut siihen 115 kiloon saikin. Tässä olisi vielä se kymppi matkaa. Huhtikuussa tulee myös vuosi siitä kun aloitin tämän viimeisimmän painon pudotus matkani ja lähdin siitä 105 kilosta liikkeelle. Silloin asetin itselleni tavoitteeksi, että olisin päässyt tavoitepainooni ennen uutta vuotta, mutta huomasin tajunneeni, että se oli epärealistinen tavoite, sillä painonpudotuksen ei voi loppujen lopuksi olettaa sattuvan kuin tykin suusta - onhan mulla mennyt vuosia siinäkin että lihoin.
Osaan myös nykyisin ajatella positiivisesti itsestäni ja elämästäni, laihduttamistakin ajattelen positiivisessa valossa, en stressaa sillä tiedän, että kun syön oikein, minä myös laihdun. Sen todisti viime viikko kun ilman liikuntaakin hävisi 1,4 kiloa. Tässä on vielä matkaa.. mutta jos olette lukeneet aikaisempia juttujani tiedätte, että mulla oli yhtenä tavoitteena mahtua mustiin Leviksiin -eikä mihinkään isoimpiin sellaisiin. Noh. Tässä tein kompromissin ja ostin eilen mustat Lee Cooperit kokoa 32' eli vastaten kokoa 40. Eikä vois hymy irrota herkemmin! Housut on siitä kolmen vuoden takaisesta kutistuneet nyt koosta 52 kokoon 40. Not bad.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti