Katsoessani peiliin mä näin 30 kiloa laihemman naisen kuin keväällä 2009. Mä näin sen varmaan ekaa kertaa, tunsin jopa. Ehkä erilaista tässä oli että mä oikeasti tunsin sen.
Vaikka aikaa on kulunut ja olen ehtinyt tänäkin aikana jo kerran nytkähtää väärään suuntaan, mä en ikinä unohda sitä oloa mikä mulla silloin oli. Inhosin peilejä ja valokuvia - niitä musta ei juurikaan ole siltä ajalta. Pelkkiä kasvokuvia joissa olen yrittänyt löytää sen täydellisen kuvakulman ettei kaksoisleuka näkyisi. Joka ikisen suupalan kohdalla mietin että ei pitäisi, tämä on väärin. Vaatteet eivät istuneet, käytin vaatteita jotka olivat viruneet tarpeeksi suuriksi tai olivat sattumalta löytyneet kaupasta. Vihasin vaateostoksia enemmän kuin niitä valokuvia - varsinkin kun tuntui, että joka kerta oli ostettava suuremmat housut. Syytin vaateliikkeitä siitä, että mallit pienenevät jatkuvasti eikä mitään kivaa löytynyt. Nimenomaan, mitään mitä olisin tahtonut laittaa päälleni.
Kuluneen kevään lopussa kun olin siis laihtunut siitä lihomastani 105 kilosta noin 7 pois menin haloselle, tarkoituksenani ostaa Levikset. Ensikertaa. Langanlaiha myyjä tuli kyselemään mitä olisin vailla kun yritin tutkailla housujen kokoja - tuumakoot ovat marsista. Siinä sitten katseltiin ja muutama malli löytyi jotka vastasivat kokoa 44/46 (silloiset housuni olivat kokoa 46). Yritin kiskoa niitä jalkaani mutta molemmat tarttuivat perseen kohdalta kiinni. Minua suoraan sanottuna hävetti palauttaa ne housut sinne hyllyyn. Sinne ne jäivät, mutta sillon päätin että vittu mä vielä ostan ne Levikset - monta kokoa pienempänä.
Siitä päivästä olen laihtunut lisää 12 kiloa. Kaikkinensa noin 20 kiloa viime huhtikuusta. Leviksiä en ole käynyt sovittamassa, vaan jätän sen hetken sitten sille päivälle kun vaaka näyttää 70 kiloa. Tavoitepainoni. Siinä painossa olisin nykyisellä lihasmassallani kuulemma samoissa rasvaprosenteissa kuin missit keskimäärin. Vaikea uskoa, uskoo ken näkee. Karistettavaa olisi vielä 15 kiloa. Helppo nakki? Ongelma on, että pelkään ja odotan sitä että ne kuuluisat vaikeat kilot tulee vastaan. Housuni, jotka ovat kokoa 44 roikkuvat jalassa. Yhdet 44 koon pökät heitin liian isojen vaatteiden joukossa ullakolle, sieltä ne todennäköisesti jatkavat matkaansa kirppikselle tai lähetystorille.
En tunnista itseäni enää samaksi ihmiseksi kuin vuonna 2009. En ulkonäöltäni enkä luonteeltani. Tämä kaikki mitä silloin koin ja sen jälkeen, on ollut niin "muokkaavaa". Tänään salilta tullessani mietin, että vaikka ei ollut fiilistä lähteä sinne (ei siis yhtään), lähdin silti ja tein vielä todella hyvän treenin. Sykemittari näytti kulutettuja kaloreita liki tuhat. Entinen minä ei olisi lähtenyt, tekosyy olisi löytynyt ihan varmasti. Tihkuttihan tuolla 600 metrin matkalla räntää.
Olen niin onnellinen siitä päivästä kun aloin uskomaan itseeni ja siihen, että minä pystyn tähän :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti